http://www.nwohavaintoja.blogspot.com/2924455.html>

maanantaina, elokuuta 03, 2015

Tsaari Nikolai II murhan salattu puoli



Venäjän tsaari Nikolai II ja perheensä murha esitetään historiankirjoissa, että ne olivat vain bolsevikkien aikaansannos. Mutta koko tsaariperheen murhan salattu puoli paljastaa paljonkin enemmän, mistä historiankirjoissa ollaan taas vaiettu.

Tiivistetty esitys Robert Wiltonin kirjasta “ROMANOVIEN VIIMEISET PÄIVÄT, kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin”. Venäjän vallankumous ei ollut bolsevikkien aikaansaannos, vaan se oli sionistisen eliitin suorittama vallankaappaus Venäjän tsaarilta. Kirjoitus jakaantuu kolmeen eri osaan.

Ennen kuin aloitamme Wiltonin teoksen tarkastelun, on syytä mainita hiukan ”juutalaisten” juurista. Juutalaisten alkuperään tulee kiinnittää huomiota siksi, että nykyajan juutalaiset eivät ole Palestiinassa asuneiden heprealaisten jälkeläisiä, jotka joutuivat roomalaisten pakkosiirtämiksi ympäri Rooman valtakuntaa vuosien 66–70 ja 132–135 juutalaissotien jälkeen. Aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen juutalaisuuteen kääntyneiden Lähi-idän, Euroopan ja Pohjois-Afrikan asukkaiden jälkeläisiä, kasaareja ja berberejä. Ei ole mielekästä puhua geneettisestä perimästä vaan paremminkin kansasta, joka jakautuu kielen perusteella tiettyihin kansoihin. Kuten muinaiset heprealaiset olivat seemiläisiä kansoja, samoin ovat nykyiset arabit seemiläisiä kieliä puhuvia kansanryhmiä.

Sen sijaan ItäEuroopan juutalaiset eli kasaarit, olivat aškenasijuutalaisten esivanhempia. Kasaari- tai aškenasijuutalaiset eivät lukeudu seemiläisiä kieliä puhuvien kansojen joukkoon. Itä-Euroopan kasaarit muodostuivat jiddisiä puhuvasta juutalaisväestöstä, jonka uskonto pohjautui Talmudiin. Jiddisillä ei ole mitään sukulaisuutta seemiläisten kielien kanssa heprealaisia lainasanoja lukuun ottamatta (Lewis 2009).
Nykytutkimusten mukaan suurin osa nykyisistä ”juutalaisista” on turkkilaismongolidisen kansan, kasaarien jälkeläisiä (Elhaik 2012). Joten käytännöllisesti katsoen aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen kasaareja, joilla on uskontona juutalaisuus.
Tekstissä käytetty termi sionistinen eliitti on synonyymi kasaarieliitille.

Robert Wilton, joka oli toiminut 17 vuotta Lontoon Times-lehden Venäjän kirjeenvaihtajana, oli nähnyt vuoden 1917 bolsevikkikumouksen verisyyden tapahtumapaikalla Pietarissa. 

Hän ryhtyi itse tutkimaan tsaariperheen murhaa yhdessä virallisen tutkintatuomarin Nikolai Sokolovin kanssa. Hän sai tässä tutkimuksessaan selville asioita, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut. Wiltonin kirja “The Last Days of the Romanovs” ilmestyi Lontoossa ja New Yorkissa 1920. Sen ranskankielinen versio “Les Derniers Jours des Romanoffs” oli ilmestynyt Pariisissa 1921.

Kirjan ranskankielisessä versiossa Wilton esittää bolsevikkien ylimpien hallintoelinten jäsentenluettelot, joissa hän kirjoittaa jäsenten nimet ja kansallisuuden. Kyseiset luettelot hän oli kerännyt virallisista neuvostolähteistä. Luetteloista paljastuu hämmästyttävä tosiasia: korkeimmissa hallintoelimissä ei ollut juuri lainkaan venäläisiä! 

Ylivoimainen enemmistö muodostui ”juutalaisista”, joista useat olivat muuttaneet nimensä venäläisiksi. Siten historiankirjoissa väitetty “venäläisten kansannousu tsaaria vastaan” ei pidä paikkaansa, vaan kyseessä oli ollut tietyn organisaation kasaarieliitin suorittama vallankaappaus Venäjällä.

Paljastaessaan Venäjän vallankumouksen sekä tsaarinperheen murhan kansainvälisten juutalaisten operaatioksi Wilton joutui itse tämän tehokkaan organisaation vainon kohteeksi. Niinpä hänen kirjansa vedettiin pois kirjakaupoista, ja hän menetti työpaikkansa Times-lehdessä. Melkein samoin on käynyt nykyisinkin, sillä tämän teoksen suomentaja ja sen suomalaisen esipuheen laatija Jakim Boor joutui Vantaalla käräjille syytettynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta, jossa syyttäjänä oli valtionsyyttäjä Jorma Äijälä. Helsingin juutalainen seurakunta oli tehnyt Wiltonin kirjasta tutkintapyynnön oikeusministeriölle. 

Tässäkin tapauksessa Wiltonin suomennettu teos on vedetty pois kirjastoista ja kirjakauppoihin ei enää tilata uusia painoksia kyseistä teosta. Teos sai ankaran hälyn organisoitujen sionistisen eliitin keskuudessa osittain siksi, että siinä paljastuu heidän rikoksensa: esim. tsaariperheen murha, Venäjän sivistyneistön murhat ja sionistisen mafian luoman Neuvostoliiton suorittamat hirmuteot noin. 30 milj. kuollutta ihmistä. Nämä neuvostovaltion kansanmurhat mainitaan jo suomennoksen esipuheessa.

Sionistinen ylimystö ei myös hyväksy esipuheen julkaisemia totuuksia juutalaisten kasaarien alkuperästä ja heidän luonteestaan, joka juontaa juurensa Talmud-ideologiasta sekä paljastuksista siitä kuinka kasaarieliitti muodostaa vaaran koko ihmiskunnalle. Heidän osuutensa kautta historian kansainvälisissä selkkauksissa ja politiikassa – ei vain Venäjän vallankumouksessa – on kiistaton. Esipuheen mukaan sionistien seuraava päämäärä on kolmas maailmansota. Näiden totuuksia julkistamista tämä eliitti ei hyväksynyt, siksi Jakim Boor joutui käräjille.

Näin sionistien rikokset ja hirmuteot paljastava kirja saatiin pois yleisön ulottuvilta.

Wiltonin teos:

iltonin teos:

Jo ensimmäisessä osassa pureudutaan häkellyttäviin totuuksiin:

Lopultakin voidaan kertoa totuus Nikolai II:n, Venäjän tsaarin, sekä hänen vaimonsa ja perheensä marttyyrikohtalosta. Se perustuu todisteisiin, jotka on saatu asiaan kuuluvasti suoritetusta ja lainmukaisesta tutkimuksesta. Silminnäkijöiden allekirjoittamat valaehtoiset todistajanlausunnot ovat tämän kirjoittajan hallussa, mutta hän ei paljasta lausunnonantajien henkilöllisyyttä, sillä he ovat yhä neuvostoviranomaisten – murhaajien – vallassa. Tulee aika, jolloin rangaistuspäivä sarastaa. Kirjoittaja on pyrkinyt esittämään oikeudenkäynnin avauksen täysin tietoisena siitä, että todisteiden lopullinen käsittely tuomioistuimessa osoittaa hänen väitteensä oikeaksi ja saa aikaan syyllisyystuomion (Wilton 2000).

Valitettavasti tuo “rangaistuspäivä” ei ole vieläkään koittanut, vaikka järkyttävästä rikoksesta on jo kulunut 97 vuotta. Toivottavasti mafiaryhmän rikokset tullaan selvittämään tulevaisuudessa. Sionistisen aristokratian kansainvälinen valta on nykyisin niin voimakasta, että yleensä ottaen heidän rikoksiensa selvittäminen julkisesti ja vielä siten, että selvitykset johtaisivat syytteisiin, on lähes mahdotonta. Kansakuntien tulisi riisua hartioiltaan kasaarieliitin valtarakenteet: vasta sen jälkeen koittaisi tämän voimakkaan ryhmän tekemien rikoksien tutkimisen, arvioinnin ja tuomitsemisen aika. Mutta se aika tulee vääjäämättömästi, sille ei mahda kieroimmatkaan eliitin juonittelut yhtään mitään, sillä pahuus kantaa aina mukanaan rangaistuksen.



Tuo järkyttävä tapahtuma, tsaariperheen murha, tapahtui heinäkuun 16. päivän jälkeisenä yönä vuonna 1918 Jekaterinburgissa. Keisarin perhe ja sen uskolliset seuralaiset – kaikkiaan yksitoista henkeä – vietiin pieneen huoneeseen, joka sijaitsi samassa talossa, johon heidät oli tuotu vangeiksi. Siellä heidät ammuttiin kuoliaaksi revolvereilla. Oikeudenkäyntiä ei pidetty. Ennen kuin kuolema vapautti heidät kärsimyksistään, he olivat joutuneet kokemaan pahoinpitelyä, joka merkitsi hirvittävää henkistä ja ruumiillista kidutusta. Kun uhrit olivat hengettömiä, ruumiit vietiin metsään ja yritettiin hävittää mahdollisimman täydellisesti. Selvää on, että nämä teot olivat harkittuja ja murhat huolellisesti valmisteltuja.


Miksi tsaariperhe murhattiin? Eihän esimerkiksi tämän perheen lapsilla ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Kyseessä oli kasaariperinne, joka sai vallankumouksessa hirvittävän laajuuden. Syynä oli myös se, että tsaari edusti Venäjän kansan sieluun syvälle juurtunutta tsaarinvallan rakenteita, ja ne haluttiin pyyhkiä pois. Murhiin syynä oli vielä sekin, että tsaari ei suostunut allekirjoittamaan ns. Brest-Litovskin sopimusta, joka olisi mahdollistanut sen, että sionistinen eliitti olisi voinut hallita Saksan avulla Venäjää. Tsaari ei siis suostunut pettämään Venäjää. Murhien varsinaiset järjestelyt olivat alkaneet jo useita viikkoja ennen bolsevikkien vastaisten joukkojen saapumista. Tämän teurastuksen, kuten Wilton sitä kuvaa, puolusteluksi ei riitä pelko siitä, että valkoisten joukot olisivat yrittäneet pelastaa tsaarinperheen eikä siitä, että jokin salaliitto olisi koettanut vapauttaa vangit. Sellaisen salaliiton olemassaolo oli kyseenlaista.


Myös paljon perättömiä tietoja kyseisestä tapahtumasta levitettiin. Esimerkiksi Moskovan hallitus oli heinäkuun 20. päivänä, jolloin oli kulunut neljä päivää murhatyöstä, julkaisut virallisen lausunnon tapahtuneesta. Siinä sanottiin Nikolain ampumista välttämättömäksi teoksi, ja kuitenkin vakuutettiin, että tsaaritar ja lapset oli kuljetettu pois kaupungista. Valehtelu tsaarittaren ja lapsien turvallisesta pois kuljetuksesta esitettiin siksi, että ne estäisivät rikoksen kaikenlaiset tutkimukset jo alussa. Oli nimittäin syyllisten kannalta tärkeää salata murhaan liittyvät tiedot. Mikäli niitä olisi päästy jo tuoreeltaan tutkimaan, olisi sieltä paljastunut julkiseen tietoon syyllisten eli kasaarieliitin kannalta vaarallisia yksityiskohtia.

Muut murhatut Romanovit olivat tsaarin tavoin haitaksi sekä saksalaisten että internationalistien suunnitelmille. Wilton kirjoittaa, että tsaari oli joutunut lojaalisuuden uhriksi. Hän oli kieltäytynyt Venäjän liittolaisten vihollisten tekemistä tarjouksesta, että hän allekirjoittaisi niin sanotun Brest-Litovskin sopimuksen. Sen tarkoituksena oli saada Venäjälle sellainen hallitus, jonka kanssa saksalaiset olisivat päässeet mahdollisesti kompromissiin Brestin rauhasta.

Jekaterinburgin hallituksen päämies Aleksandr Koltshak nimitti tutkintatuomarin Nikolai Aleksejevitsh Sokolovin erityisesti tutkimaan tsaarin tapausta. Tsaarin tapaus vaati käyttämään kaikkea sitä taitoa, mitä tuomareista nerokkaimmalla ja rohkeimmalla oli. Sokolov ei epäröinyt ensinkään. Hänen ansiostaan onkin koottuna valtavasti todistusmateriaalia rakennelmaksi, jota ei voida kumota, ja joka kasvaa edelleen. Näistä tutkimuksista suora lainaus Wiltonin teoksesta (sivut 22–26), jossa hän kertoo seuraavaa:

”Kaikissa tutkimuksen kannalta mielenkiintoisissa paikoissa – Jekaterinburgissa, Permissä, Omskissa, pelloilla ja metsissä sekä käytöstä pois jääneissä rautakaivoksissa, joihin liittyi niin monta karmeata tarinaa bolsevikkien ’oikeudesta’ – olin monta kuukautta pysyvästi tekemisissä tutkimuksen kanssa, ja osallistuin henkilökohtaisesti uhrien maallisten jäännösten etsintään. Sokolovin ja Diteriksin lisäksi vain kaksi henkeä allekirjoitti tärkeimmät pöytäkirjat – minä olin toinen näistä kahdesta.


Kun Omskin luhistuminen näytti olevan lähellä, Sokolov lähti itään päin ja vei mukanaan kaikki asiapaperit, kaiken konkreettisen, mikä ei oikeastaan voinutkaan olla kenenkään muun kuin hänen hallussaan. Minä seurasin häntä myöhemmin kenraali Diteriksin kanssa hänen luovuttuaan päällikkyydestä. Tunsin epätoivoa siksi, että Koltshak oli tehnyt tuhoon johtavan päätöksen lykätä kaupungin evakuointia – päätöksen, joka merkitsi lukemattomien ihmishenkien menetystä ja hallituksen päämiehen kuolemaa. Löysimme Sokolovin Tshitasta, jossa häntä ahdistelivat pelottavien kasakkapäälliköiden apurit, koska he halusivat henkilökohtaisesti, että Romanovit olisivat hengissä hämäräperäisten tavoitteiden vuoksi. Siksi he halusivat päästä eroon Sokolovista todistaakseen aivan päinvastaista. Monien hankaluuksien ja seikkailujen jälkeen hän pääsi Harbiniin, jonne minäkin suuntasin kulkuni, ja seuraan liittyi kenraali Diteriks.


Harbinissa olevan asiakirjanipun lopullinen kohtalo oli ratkaistava. Joka puolella oli vihamielisiä ja epäilyttäviä organisaatioita. Oli vähintäänkin uskallettua jättää jälkeensä alkuperäiskappaleet, ja viedä mukanaan vain kaksoiskappaleet. Koska Sokolovin henki oli vaarassa, hän piilotti asiakirjanipun minun autooni, jota suojeli Englannin lippu. Kenraali Lohvitski antoi arvokasta apua päätöksenteossa. Minun on ilmaistava kiitollisuuden tunteeni ja henkilökohtainen kunnioitukseni tätä urheaa sotilasta ja herrasmiestä kohtaan, joka todellisen sekasorron keskellä säilytti tyynen kohteliaisuutensa ja rauhallisuutensa aivan samoin kuin taistelun tuoksinassa Ranskassa ja katastrofin sekamelskassa Siperiassa.


Edellä mainitut kolme huomattavaa miestä – jotka edustivat sitä Venäjää, joka oli ja toivottavasti on uudelleen olemassa – tiesivät ja hyväksyivät, että minä otin haltuuni yhden asiakirjanipun. Kaikki olivat sitä mieltä, että saisin tietyn varauksin käyttää sitä oman harkintani mukaan kokonaan tai osittain. Varaukset ovat poissa, ja minä olen vapaa. Mutta ei siinä kaikki. Mielestäni nykyolot ovat sellaiset, että minun ehdoton velvollisuuteni on kertoa totuus liittoutuneille ja venäläisille. Liian monien vihamielisesti suhtautuvien etuja palvelee se, että harkitusti kyhätään kokoon valheita ja taruja Romanovien kohtalosta. On aika päästää päivänvalo tähän traagiseen ja kammottavaan historian vaiheeseen.


Kun minä ensimmäisen kerran jouduin henkilökohtaisesti tutustumaan tsaarin tapaukseen, monet kohdat olivat vielä hämärän peitossa. Viittaan ainoastaan murhan todellisiin olosuhteisiin, en ulkonaisiin näkökohtiin, poliittisiin ja kansainvälisiin, joihin viitattiin vain epämääräisesti ja jotka ovat sittemmin saavuttaneet epätavalliset mittasuhteet. Silloinen sekaannus johtui kahdesta syystä: ensiksikin silloisten tutkimusta johtaneiden virkailijoiden kokemattomuudesta ja toiseksi sellaisten Bolsevikkiagenttien aktiivisuudesta, jotka jäivät kaupunkiin tai piileskelivät valkoisen hallituksen riveissä.


Virallinen versio heinäkuun 16. ja 17. päivän välisen yön tapahtumista – sen julkaisivat punaiset ennen pakoaan Jekaterinburgista – oli, että Nikolai Romanov teloitettiin ’oikeudenkäynnin jälkeen’, ja että perhe siirrettiin
turvalliseen paikkaan’. Tämä taru syöpyi hyvin monen ihmisen mieleen, ja se vetää yhä puoleensa houkuttelevasti. Kaikki Neuvostoliiton kannattajat olivat sitä mieltä, että heidän oli pakostakin suosittava tätä versiota, sillä kukaan venäläinen, kuinka vihamielisesti hän suhtautuikin entisiin hallitsijoihin, ei voinut löytää pienintäkään puolustelua tai veruketta ’teloittaakseen’ kokonaisen viisilapsisen perheen, joka ei ollut koskaan osallistunut tai pystynyt osallistumaan pienimmässäkään määrin politiikkaan.


Ne venäläiset, jotka olivat yhä saksalaismielisiä, olivat myös – kumma kyllä – taipuvaisia hyväksymään kaikki tarinat ihmepelastumisesta. He tuntuivat ajattelevan, että monarkian palauttamista – mikä muodosti heidän poliittisen uskonsa perustan – edistäisi ’ihmeteoria’. Joillakin heistä oli käytännöllisemmät tavoitteet, niin kuin myöhemmin osoitetaan.


A. Sokolovia ei pystytty pettämään mitenkään. Jos otaksumme, että perhe olisi siirretty pois, sen jäsenten kuolema oli hänestä silti moraalisesti varmaa. Hänelle oli täsmälliset tiedot siitä, että kaikki muut Neuvostoliitossa olleista Romanoveista oli murhattu, vaikka he suhtautuivat politiikkaan yhä välinpitämättömästi kuin Aleksei ja hänen sisarensa. Mutta silminnäkijöiden todistukset, joiden merkitystä lisäsivät ja vahvistivat lukemattomat konkreettiset todisteet, eivät jättäneet epäilystäkään siitä, että Jekaterinburgissa oli tapahtunut suurimittainen murha. Järjestäjien ponnistelut ja aikaisempien tutkijoiden saamattomuus eivät voineet sotkea pasmoja täysin. Mutta vaikeampi tehtävä oli koota todisteet, joiden perusteella syylliset voitaisiin tuomita oikeusistuimessa.
Kävin talossa, jossa uhrit olivat asuneet. Se kuului eräälle Ipatjeville, kauppiaalle, joka oli sotilasarvoltaan pioneerijoukkojen kapteeni. Oli kohtalon ivaa, että hänen nimensä oli sama kuin luostarin, josta ensimmäinen Romanov oli lähtenyt liikkeelle ottaakseen itselleen koko Venäjän kruunun. Jekaterinburgin Ipatjev oli kuitenkin syntyjään juutalainen.


Siperian armeijan pioneeriosasto oli sijoittunut yläkertaan. Heti sen jälkeen, kun tsekit olivat miehittäneet kaupungin, kenraali Gaida otti väkivalloin haltuunsa talon ja sen alueen piittaamatta oikeusviranomaisten rajuista vastaväitteistä, nämä kun olivat huolissaan siitä, että mahdollisia todisteita joutuisi hukkaan. Huoneissa suoritettiin laajoja muutoksia. Tämä oli tietenkin rikostutkimuksen alkeellisimpienkin periaatteiden räikeää loukkaamista.


Alakerrassa asui Ipatjev itse. Asuminen edellytti, ettei ketään vierasta päästettäisi sisälle. Pieni kellarihuone – murhien tapahtumapaikka – oli juljettu sinetillä. Näin sen muutamia päiviä myöhemmin. Sokolev kuljetti minua koko alueella ja selitti vaihe vaiheelta koko murhenäytelmän kulun. Me seisoimme pienessä huoneessa ja kiinnitimme huomiomme siihen, miten luodit olivat kulkeneet, ja mihin suuntaan pistimillä oli isketty, sekä panimme merkille seinissä olevat veriläiskät. Huone oli ollut yhtenä sekamelskana, eikä kaikki peseminen ja hankaaminen, joka oli todistajien mukaan seurannut murhia, poistanut paljonpuhuvia jälkiä. Me tiesimme todistajien valaehtoisista lausunnoista ja kuolinhuoneen sanattomasta ja kaameasta viestistä, missä kukin uhri istui tai seisoi, kun murhaajat laukaisivat revolverinsa. Seinissä ja lattialla olleet luodinreiät oli hävitetty huolellisesti. Ihmisverta oli löytynyt puusta ja luodeista.


Rivot piirrokset ja kirjoitukset peittivät seinien yläosaa. Ne olivat ilmeisesti sivistymättömien talonpoikien työtä. Niiden luonne osoitti liiankin selvästi, miten syvää vastenmielisyyttä Rasputinin skandaali oli synnyttänyt kansassa. Siinä oli muitakin kirjoituksia – hepreaksi, saksaksi ja unkariksi. Niiden sanoman minä sain tietää paljon myöhemmin.


Pian tämän jälkeen kävin metsässä 15 km:n päässä kaupungin pohjoispuolella, missä talonpojat olivat löytäneet murhatun perheen koruja ja muita jäännöksiä. Näin raskaiden kuorma-autojen vieläkin selvät jäljet, jotka olivat syntyneet niiden kulkiessa rytisten metsikössä käytöstä pois jääneiden malmikaivosten luo. Jäljet johtivat yhteen suuntaan ja pysähtyivät lähelle kaivoskuilua, jonka ympäriltä oli löydetty laaja kokoelma todisteita: jalokiviä, helmiä, kauniita kulta- ja platinakehyksiä, sekä metallisolkia, hakasia, nappeja, korsetteja, hiiltyneitä nahka- ja kangaspalasia, vahingoittumaton ihmissormi ja tekohampaat. Näiden eri tavaroiden laatu, kunto ja lukumäärä riitti sellaisenaan osoittamaan uhrien sukupuolen ja iän sekä tavan, jolla heidän ruumiinsa oli hävitetty.
Ensiksi tapahtumapaikalla olivat olleet talonpojat. 

Kolme vuorokautta heidät eristi kaupungista metsän ympärille sijoitetun punakaartin vartioketju. Koska talonpojat tiesivät, että valkoiset olivat lähistöllä, he luulivat, että punaiset hautasivat aseita. Epämääräisiä huhuja oli tullut heidän korviinsa Nikolai II:n kuolemasta. Heti kun vartioketju poistettiin, he kiirehtivät paikalle. Metsien tuntemus ja paikallinen neuvokkuus saivat pian heidän silmänsä avautumaan. ’Tsaarin he ovat täällä polttaneet’, he selittivät. Juuri tästä paikasta löysin vuotta myöhemmin topaasihelmiä, sellaisia, joita nuoret ruhtinattaret käyttivät, ja muita jalokiviä, kun raaputin rautakaivoskuilua ympäröivän kovettuneen saven pintaa.
Väärää johtolankaa seurannut aikaisempi tutkija ei ollut välittänyt talonpoikien pettämättömästä tarkkanäköisyydestä, eikä ollut tutkinut heti metsää ja kaivoskuiluja – ehkäpä peläten poistua kaupungista, sillä lähiseudulla oli ilmoitettu olevan punaisten joukkoja. Hän seurasi neuvostoagenttien jälkeensä jättämää harhatietoa, nimittäin sitä että perhe oli paennut tai siirretty muualle. Nämä agentit eivät itsekään tienneet totuutta. He kertoivat pelkästään sitä, mitä heitä oli neuvottu kertomaan. Paikallinen neuvosto ei ollut tiennyt tosiasioita. Oikeudenkäyntiä ei ollut pidetty. Murhat olivat olleet erillisen järjestön työtä, ja järjestö oli ohjaillut kaikkea etäältä. Tutkija, jota johtivat harhaan näin levitetyt tarinan muunnelmat, oli eksynyt Jekaterinburgissa kuulemiensa ristiriitaisten huhujen sokkeloon.

Kun Sokolov otti tapauksen tutkittavakseen – vuoden 1919 alkukuukausina – tutkimukset polkivat melkein paikallaan tutkijan alussa tekemien virheiden ja hänen kyvyttömyytensä vuoksi. Mutta eräältä toiselta taholta oli tullut todisteita, joiden olisi pitänyt pakottaa hänet oikealle tielle. Eräältä tsaarin palvelijalta, joka oli päässyt pakoon punaisten teloituspartiolta, saatiin tietää, että muutamia suuriruhtinaita ja suuriruhtinatar Elisabet oli murhattu heti Jekaterinburgin surmatyön jälkeen ja että joitakin näistä ruumiista oli löydetty käytöstä pois jääneistä rautakaivoksista. Yhdessäkään tapauksessa ei ollut mitään oikeudenkäyntiin viittaavaa. Oli ilmeistä, että ohjenuorana oli ollut kaikkien Romanovien tuhoaminen, ja että kaikki teoriat lasten ihmeellisestä henkiin jäämisestä olisi hylättävä.

Heinäkuun 14. päivänä 1919 bolsevikit tulivat Jekaterinburgiin, ja ovat siitä lähtien pitäneet hallussaan Uralin aluetta. He huomasivat, että huolimatta heidän pyrkimyksistään johtaa oikeutta harhaan, tsaarin ja hänen perheensä murha tulisi tietoon, ja synnyttäisi kansassa suuttumusta. Silloin he päättivät menettelytavasta, joka vastasi täysin heidän hallitusmenetelmiään, vaikka se saattaa meistä tuntua miltei uskomattomalta, kun otamme huomioon omat käsityksemme totuudesta ja oikeudesta. Niinpä pantiin pystyyn niin sanottujen murhaajien valeoikeudenkäynti, jotta paheksuttavan rikoksen syyllisyys siirtyisi toisten harteille.

Röyhkeät bolsevikit eivät piitanneet siitä, että he olivat itse virallisesti ”tuominneet” tsaarin heinäkuussa 1918, ja Jekaterinburgin neuvosto oli rekisteröinyt hänen kuolemansa. He ilmoittivat tsaarin ”murhaajien” oikeudenkäynnistä syyskuussa 1919. Kaksikymmentäkahdeksan henkeä, saamme lukea, joutuu syytteeseen tsaarin ja hänen koko perheensä murhaamisesta, jotta murhan häpeä ei tulisi bolsevikkien tiliin. Jotkut heistä jopa tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Bolsevikkien äänenkannattaja Pravda kertoo tästä oikeusfarssista, jota ehkä on, ehkä ei ole, todellisuudessa esitetty. Minulla on tilaisuus palata tähän myöhemmin (Wilton 2000).”

___________

Tiivistettynä voidaan sanoa, että tsaarinperheen ja heidän palvelusväkensä, sekä muiden Romanovien surmaamiseen syyllistyi etäältä ohjattu hyvin organisoitunut ryhmä.
Punaiset kertoivat virallisessa versiossa heinäkuun 16. ja 17. päivän välisen yön tapahtumat siten, että Nikolai Romanov oli teloitettu “oikeudenkäynnin jälkeen”, ja että perhe olisi muka siirretty “turvalliseen paikkaan”. Tämä “turvalliseen paikkaan” siirto oli täysin valetta, ja sen tarkoituksena oli hämätä venäläisiä, jotta kansassa ei syntyisi liikehdintää. Tsaarinperheestä, joka oli viisilapsinen perhe ei löytynyt pienintäkään syytä siihen, että heidät olisi pitänyt “teloittaa”. He eivät olleet laisinkaan tekemisissä politiikan kanssa. Sen tiesivät kaikki: juuri siksi venäläisille uskoteltiin, että muu perhe oli turvassa. Myös Nikolai II:sen “teloitus” oli pelkästään raaka murha. (Aiheesta enemmän luvussa “luvussa 5”).
Minkään kaltaista oikeudenkäyntiä ei ollut tapahtunut, vaan kyseessä oli erittäin raaka ja kylmäverinen joukkomurha.

Murhaajat paloittelivat ruumiit, ja hävittivät ne mahdollisimman hyvin käyttäen apuna tulta, bensiiniä ja rikkihappoa. Raakalaiset viskasivat jäännökset käytöstä poistettuun rautakaivokuiluun.
Murhat olivat erillisen järjestön aikaansaannos. Järjestö ohjaili tämän kaiken etäältä. Tämä järjestö muodostui “juutalaisista”, toisin sanoen kasaarieliitistä. /MJ.

Lähteet
Elhaik, Eran (2012). The Missing Link of Jewish European Ancestry: Contrasting the Rhineland and the Khazarian Hypotheses.
Lewis, M. Paul (2009). Ethnplogue Languages of the
World. Dallas, Tex.
Khazaria (2013). Saatavilla
Kasaarit 21.9.2012.
Wilton, Robert (2000). Romanovien viimeiset päivät. Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Tabernaculum Dei ry.