Vuonna 1902 matkustivat veljekset Paul ja Felix Warburg Rotschildin pankkihuoneen agentteina Amerikkaan "uudelleen organisoimaan" maan pankkijärjestelmää. Suunnitelmana oli vielä kerran yrittää luoda USA:lle yksityinen keskuspankki saman konseptin mukaan kun Bank of England oli. Operaatio vaati laajamittaiset esivalmistelut, jotka tulivat kestämään toistakymmentä vuotta. Tuona aikana avioituivat molemmat veljekset amerikkalaisten pankkiirien tyttärien kanssa, mikä teki heistä myös perhepankkiensa osakkaita. Se oli osa suurta suunnitelmaa, johon kuului myös heikkotahtoisena pidetyn Woodrow Wilsonin asettaminen presidentiksi vuonna 1908.
Paul Warburg
Felix Warburg
Vuonna 1907 järjestettyä finanssikriisiä hyödyntäen omistautui Paul M. Warburg kokonaan tehtävälleen saada kongressin jäsenet vakuuttuneiksi keskuspankin välttämättömyydestä. Hän kirjoitti ja luennoi ahkerasti "pankkiuudistuksesta" joka koituisi kaikkien hyösyksi.
Vuonna 1910 hän organisoi Nelson Aldrichin kanssa amerikkalaiselle "pankkiiriveljeskunnan" haaralle salaisen matkan pankkiiri J.P. Morganin kesäasunnolle Jekyll Island saarelle (kuvassa). Kokous oli niin salainen että siellä jokaisen sinne osallistujan piti esiintyä vain heidän omalla etunimellään. Yksi kokoukseen osallistuneesta seitsemästä miehestä oli John D. Rockefellerin edustaja Frank Vanderlip, tunnusti myöhemmin, että tässä kokousessa tehtiin päätös keskuspankin perustamisesta. Jotta ei projektin todellinen luonne tulisi ilmi, päätti kokous antaa sille nimeksi Federal Reserve System. Näin saataisiin USA:n kansa ja koko maailma kuvittelemaan että uusi keskuspankki olisi valtion omistama ja kansan kontrolloitavissa.
23. joulukuuta vuonna 1913 tapahtui lopulta virallinen päätös Amerikan kongressissa. Ajankohta oli tarkkaan valittu, sillä suuri osa kongressiedustajista oli jo matkannut joululomalle perheidensä luo. Kuusi vuotta kestänyt manipulointi oli saavuttanut huipennuksensa. Se, että kongressin jäljellä olevat jäsenet ylipäätään tekivät tämän kohtalokkaan päätöksen, johtui paitsi joulutunnelmasta, myös järjestetyistä olosuhteista. Vuoteen 1910 olivat pankit joutuneet toimiensa vuoksi kansan epäsuosioon. Pankkiirieliitin oli pakko keksiä keino millä kansa saadaan hyväksymään pankkikaappaus, eli uskomaan, että pankkien valta näin heikentyisi. Kun pankkien laatima lakiesitys sitten tuotiin välikäsien kautta käsittelyyn, esittivät pankit hämäystarkoituksessa julkisuudessa ankaran vastalauseen. Tämä antoi sen mielikuvan, että lakiesitys oli suunnattu pankkeja vastaan, mikä sai myös kongressin vielä paikalla olevat edustajat menemään halpaan. He hyväksyivät sen laiksi tuona kohtalokkaana hetkenä joulun alla vuonna 1913 siinä vakaassa uskossa, että se rajoittaisi rahankeinottelijoiden valtaa. Sitä se ei tehnyt. Päinvastoin, sillä laki antoi heille täyden kontrollin.
Jacob Schiff
Jouluaattona 1913 kirjoitti pankkiiri Jacob Schiff (kuvassa) presidentti Woodrow Wilsonin neuvonantajalle eversti Houselle: "Rakas everstini". Tahdon lausua sanan Teille hiljaisesta, mutta epäilemättä tehokkaasta työstä jonka Te olette tehnyt rahalain eteen ja onnitella Teitä toimenpiteestä joka on johtanut lain syntyy. Toivotan Teille kaikkea hyvää. Teille uskollinen Jacob Schiff."
Eversti Edward House
Eversti Edward House (kuvassa) toimi aktiivisesti myös Uuden Maailmanjärjestyksen suunnittelijana. Hän oli jopa niin innostunut aiheesta, että naiviudessaan kirjoitti siitä kirjan "Administrator." Ei sentään omalla nimellään, vaan peitenimellä Philip Dru. Hänen henkilöllisyytensä kuitenkin paljastui, mikä oli hänen maineelleen paha tahra, sillä kirja on erittäin paljastavaa luettavaa.
Muutama vuosi sen jälkeen kun presidentti Woodrow Wilson (kuvassa) oli allekirjoittanut The Federal Reserve Act:s-sopimuksen, lausui hän hyvin murtuneena seuraavasti:
"Olen erittäin onneton mies. Olen suureksi onnettomuudeksi saattanut perikatoon maani. Suurta teollisuusvaltiota kontrolloi nyt sen oma lainajärjestelmä. Meidän lainajärjestelmämme on keskitetty. Valtion kasvua ja kaikkia toimintojamme kontrolloi nyt muutama mies.
Meistä on tullut yksi ohjatuimmista ja täydellisesti kontrolloiduista Hallituksista sivistyneessä maailmassa. Hallituksellamme ei ole enää vapaata mielipidettä, ei enää enemmistön vakaumusta, vaan Hallitus, jota pitää vankinaan pieni hallitseva eliittiryhmä."
Federal Reserven toiminta
Federal Reserve maksaa miljardin dollarin setelimäärän painattamisen kustannukset, eli noin 1000 dollaria, ja tekee vaihtokaupan. Hallitus käyttää saamansa rahat mainostaakseen omat obligaationsa. Entä mikä on näin hullulta kuullostavan kaupan lopputulos ?
No tietenkin se, että Hallitus on nyt maksanut dollarimiljardin mutta myös, että kansa on velkaantunut pankkiireille miljardi dollaria, minkä se joutuu maksamaan takaisin korkoineen." Nimittäin kun hallitus myy obligaatiot rahoittaakseen esimerkiksi Irakin sotaa, ei valtio velkaannu obligaatioita ostavalle kansalle, koska valtio on vain lainan välittäjä. Lainanantaja on yksityinen keskuspankki, joten koko kansa velkaantuu verolippunsa kautta.
Kymmeniätuhansia samanlaisia kauppoja on tapahtunut vuodesta 1913 kun Federal Reserve synnytettiin. Vuonna 1980 oli velka keskuspankille jo tuhatkertaistunut ja tänään se on siitäkin jo kasvanut yli seitsemän kertaa suuremmaksi. Vuoden 2004 lopulla oli velan määrä yli 7,700 miljardia dollaria, eli sitä ei enää voi maksaa takaisin. Jokaista amerikkalaista kohti on valtionvelkaa yli 26 000 dollaria. Niin on miltei kaikki tulovero mitä USA:n hallitus on saanut vuodesta 1913 lähtien on mennyt miltei lyhentämättömänä suoraan keskuspankille kertyneiden velkojen maksuun. Dollarilla ei itseasiassa enää ole lainkaan todellista arvoa.
Federal Reserve onkin vain yksityisten pankkien kartelli ja tähän päivään mennessä se on ohjannut USA:n taloutta ja vaikuttaa näin ollen myös meidän kaikkien elämään.
Tähän päivään se on ohjannut USA:n taloutta ja vaikuttaa näin ollen myös meidän kaikkien elämään- Rotschild imperiumin Bank of New York hallitsi jälkeläistensä ja liittoutuneittensa, kuten J.P. Morganin ja Kuhn, Loeb & Co:n kanssa New Yorkin tärkeimpiä pankkeja ja sai sen kautta Federal Reserven ja Amerikan talouden valtaansa. Pannkkikartellia johtaa Federal Reserven hallituksen puheenjohtaja jonka Liittohallitus nimellisesti valitsee. Jos haluaa perusteellista tietoa keskuspankin toiminnasta, saa sitä Eustance Mullinsin kirjasta "The Secrets of The Federal Reserve"
Mullins on tutkinut jo yli 50 vuotta aiheesta ja kirjoittanut siitä tämän kuuluisan kirjan. Se on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta www.federal-reserve.net/secrets.htm ja löytyy sieltä julkaistuna englanninkielellä.
Tätä kirjoittaessa oli USA:n virallinen valtionvelka peräti 10,642,278,420,571.21 dollaria. Juuri tämän hetkisen velan suuruuden voi tarkistaa osoitteesta www.toptips.com/debtclock.html
Taloustoimittaja Skott Burns Dallas Morning News lehdestä tähdentää kuitenkin, että USA:n Hallitus on laskenut markkinoille huomattavasti ilmoitettua enemmän valtionobligaatioita ja että todellinen valka olisi jo käsittämättömät 43 tuhatta miljardia dollaria!!
Amerikan keskuspankki Federal Reserve ei siis ole Amerikan kansan keskuspankki, kuten viralliset tietolähteet yrittävät vakuutella, vaan sen omistavat seuraavat yksityiset pankit:
- Rothschild bank of London
- Rothschild bank of Berlin
- Warburg Bank of Hamburg
- Warburg Bank of Amsterdam
- Israel Moses Seif Banks of Italy
- Lazard Brothers of Paris
- Rotschild Citibank, Kuhn & Loeb Bank of New York
- Goldman & Sach of New York
- Lehman Brothers of New York
- Chase Mantanttan Bank of New York David Rockefeller
Kolme ensin mainittua pankkia omistavat yli 53% keskuspankista. Yllä olevat pankit ovat vahvasti sidoksissa Lontoon pankkitaloon, eli Englannin Rotshchild kontrolloi USA:n taloutta ja automaattisesti myös koko maailmantaloutta. Kansainvälinen järjestelyrahasto BIS varmistaa että yksityispankkien kartelli voi määrätä USA:n talous- ja korkopolitiikan huolimatta siitä mitä mieltä kulloinkin istuva presidentti tietää asiasta. Järkyttävää asiassa on, että harva amerikkalainen edes tietää Federal Reserven olevan yksityisten pankkiirien omistama keskuspankki, vaikka se puhelinluettelossakin löytyy yrityssivuilta. Vuonna 1929 tämä pankkiirieliitti aiheutti osakkeiden voimakkaalla ulosmyynnillä erittäin vakavan järkytyksen USA:n pörssissä. Sen lisäksi loi amerikkalainen yksityinen keskuspankki Federal Reserve niin kutsutun depression vetämällä pois 46 prosenttia dollareista yhteiskunnan kierrosta, mikä pysäytti amerikkalaisen talouden ja lopulta levisi depressio ympäri maailman. 36 000 amerikkalaista pankkia teki konkurssin ja sen myötä menettivät useat miljoonat amerikkalaiset säästönsä ja tämä tulee toistumaan 2010 myös Suomessa asti kun Islannin Glitnirin konkurssi syksyllä 2008 aloitti jo lähtölaskennan.
Federal Reserve keskuspankin toteutus oli ovelasti läpiviety kaappaus ja muodosti suurimman petoksen USA:n historiassa, mutta se ei jäänyt suuruusluokassaan ainoaksi. Saatuaan dollarin haltuunsa perustivat Federal Reserven pankkiirit nimittäin yksityisen verolaitoksen IRS (Internal Revenue Service) hoitamaan tuloverotuksen. Tämäkin kaappaus toteutettiin ovelasti jotta esitetystä verotuskäytännöstä tulisi lainomainen, olisi vähintäänkin 36:n osavaltion pitänyt se hyväksyä. Sitä vaati Yhdysvaltain perustuslain kuudestoista lisäys. Ainoastaan kaksi osavaltiota hyväksyi sen, mikä normaalitapauksessa olisi merkinnyt esityksen hylkäämistä. Mutta ei tällä kertaa, koska demokratia oli tällä kertaa pois pelistä. Niin esitti sen hetkinen ulkoministeri Filander Know valheellisesti kongressille, että vaadittava yhteisymmärrys oli saavutettu, ja niin tuli valtiollisesta verotuksesta laki. Eli keskuspankin lisäksi on myös USA:n verolaitos IRS yksityinen yritys joka perii kansallisen tuloveron ihmisiltä ja takavarikoi heidän varallisuutensa, mikäli he eivät kykene suoriutumaan velvoituksistaan. Valtiollisten verojen perintä on siis ollut laitonta vuodesta 1913, mikä paljastui vasta vuonna 1985 erään oikeudenkäynnin seurauksena. Tänään jättävät sadattuhannet amerikkalaiset veronsa maksamatta kun ovat huomanneet miten USA todellisuudessa on luotu.
IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto
Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) sekä Maailmanpankki (WB) ovat YK:n vuonna 1945 perustamia erityisjärjestöjä. Amerikkalainen taloustutkija Susan George käyttää kirjassaan "The Debt Boomerang" hyvin kovia sanoja kun pitää Maailmanpankin ja IMF:n ammattijohtajia palkkamurhaajina jotka vievät maapallota kohti taloudellista katastrofia. Georgen mukaan Afrikan nälänhädän syitä eivät ole väestönkasvu ja sodat, vaan ne ovat pääosin velkaongelman seurauksia.
Kehitystä on maailmalla ohjailtu siten, että lainan ottaminen on valtioille tullut välttämättömäksi ja niin ovat miltei kaikki maailman valtiot korviaan myöten veloissa Maailmanpankille, IMF:lle, kansainväliselle järjestelypankille, G8:lle, ja kaikille niille, jotka ovat mukana uutta maailmanjärjestystä luomassa. Suomikin on tässä pelissä pelkkä pankkien sätkynukke. Velallinen kun joutuu velkojan orjaksi.
Kurjimmassa jamassa ovat kuitenkin Afrikan maat, joiden yhteenlaskettu velka on vain lisääntynyt vaikka ne maksavat kymmenessä vuodessa korkoja enemmän kuin on itse velka. Lainan mukaan on maailmanpankki asettanut sellaisia ehtoja joita maiden talouden kannalta voidaan kutsua julmiksi. Tämä on myös perimmäinen syy, miksi Suomi ja muut Länsi-Euroopan itsenäiset maat on viety mukaan Euroopan Unioniin. Poliitikot ovat tuskin edes perillä siitä mitä on tapahtumassa. He ilmeisesti kokevat kaiken "luonnollisena kehityksenä". Olisi kuitenkin hyvä muistaa Franklin D. Rooseveltin sanat: "Politiikassa ei tapahdu mitään sattumalta. Jos tapahtuu, voi olla varma, että niin suunniteltiin tapahtuvaksi."
Mutta kaiken tämän keskellä on organisaatio joka liittää monet liikemiehet ja pankkimiehet yhteiseen veljeskuntaan, tai sen tapaiseen organisaatioon. Edellytykset ovat tänään olemassa, että tämä yhteen liittynyt taloudellinen pankkiirien "maailmaneliitti" voi ottaa maailman haltuunsa milloin tahansa ja määrätä saako jokin valtio olla olemassa ja päättää myös. saako yksityinen henkilö ostaa, myydä tai joutua boikottiin.
Suunnitelma yhten ainoan maailmanvaluutan aikaansaamiseksi on viimeisen sadan vuoden ajan ollut aiheena jo monen salaisen työryhmän (Bilderberg, G8, CFR, Committee of 300, Trilateral Comission) esityslistalla. Ylhäällä sitä ovat suunnitelleet maailmanhallitusta havittelevat tahot, toisaalla taas globaalia keskuspankkia ajava liittouma. Valmistelutyöhön on osallistunut suuri joukko finanssi- ja liikemaailman ihmisiä eri ryhmissä ja eri aikoina, mutta varovaisetkin esitykset ovat aina kaatuneet kansanmielisiin mielipiteisiin. Erittäin vakava yritys tehtiin toisen maailmansodan osoittaessa jo laantumisen merkkejä 1. Heinäkuuta vuonna 1944 kun kansallisekonomi John Maynard Keynes esitteli New Hampshiern hotelli Bretton Woodsiin kokoontuneelle finanssiväelle suunnitelmansa maailmankeskuspankin ja maailmanvaluutan luomiseksi. Valuutalle, jota maailman kaikki valtiot voisivat käyttää. Hän oli antanut sille nimen "Bancor". Sen arvo olisi sidottu kullan arvoon ja sen olisi sekä Englannin että Yhdysvaltojen hyväksyttävä kultana. Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta tilalle tulivat myöhemmin IMF ja Maailmanpankki, IMF, eli kansainvälinen valuuttarahasto, joka perustettiin tasapainottamaan maksuongelmia, mutta oikeastaan sen piti toimia perustana maailmankeskuspankin perustamiselle. Näin on luettavista Rockefellerin omistaman Raha- ja luotonantokomission vuosiraportista 1961. Tänään ovat Maailmanpankki ja IMF Maailmantalousjärjestö WTO:n ohella vaikutusvaltaisimmat kansainvälistä taloutta ohjaavat järjestöt. Tämä valta näkyy erityisesti kehitysmaissa, joilla ei käytännössä juurikaan ole mahdollisuutta vaikuttaa järjestöjen toimintaperiaatteisiin. Tänään ovat niiden taloudelliset säännöstöt pahasti ristiriidassa sen kanssa, mitä yritämme aikaansaada avustuksillamme tai tuellamme YK:lle.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on keskittynyt myöntämään lainoja velkakriiseistä ja maksuvaikeuksista kärsiville kehitysmaille. Niin pian kuin köyhät maat Afrikassa, Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa joutuvat vaikeuksiin, rientää IMF apuun tilannetta "helpottamaan". Valitettavaa vain on, että nämä vaikeudet usein ovat teollisuusmaiden tai IMF:n itsensä aiheuttamia.
IMF on nimittäin rakeenteeltaan aidon epädemokraattinen, jolloin tietty osa jäsenistöstä voi käyttää sitä välineenä omien etujensa ajamiseen. Organisaation jokaisella 182:lla jäsenmaalla on kyllä äänioikeus, mutta kun kiintiöt määräytyvät taloudellisen panostuksen mukaan, on esimerkiksi G8 mailla yli 50 % äänivallasta. USA:lla yksin 18 prosenttia. Koska jokainen päätös vaatii taakakseen kahden kolmasosan enemmistön, on Amerikalla ja sen liittolaisilla veto-oikeus IMF:ssä. Niinpä talouspoliittiset lainaehdot ovat muotoutuneet sen mukaisiksi, eli ne ovat hyvin tiukat.
Afrikan osalta on ehtopykäliä maata kohti pitkälti toistasataa, joiden avulla sekä Maailmanpankki että IMF voivat käyttää suurta taloudellista ja poliittista valtaa kehitysmaissa. Koska köyhät ja raskaasti velkaantuneet kehitysmaat eivät saa lainaa yksityisiltä pääomamarkkinoilta, ovat ne riippuvaisia järjestöjen rahoituksesta. Lainaehtoihin kuuluu miltei aina sellaiset pykälät kuin, että valtoiden on alennettava palkkoja ja valtionmenoja - etenkin sosiaalisektorilla, osoitettava myötämielisyyttä kansainvälisiä investointeja kohtaan sekä poistettava tukijärjestelmiä ja tulleja omilta tuotteilta. Etenkin omien elintarvikkeiden tuotantotukia tulisi leikata ja suunnata niitä vientiin tulevien vihannesten ja muiden raaka-aineiden tuottamiseen. Näitä toimia perustellaan "vakaan kansainvälisen valuuttajärjestelmän edistämisellä." IMF "neuvoo" kaikkia köyhiä jäsenmaita tekemään näin, minkä seurauksena maailmanmarkkinat täyttyvät niiden tuotteista ja hinnat romahtavat. Niin on köyhien maiden vietävä entistä enemmän raaka-aineita, mikä edelleen pienentää omaan elintarviketuotantoon käytetyn viljelyskelpoisen maan pinta-alaa. Tämä näkyy jo pitkin kehitysmaita mm. maanviljelijöiden itsemurhatilastoissa kun käteen ei jää mitään. Tulot eivät kuitenkaan kasva, mutta voittajia ovat rikkaat maat, jotka saavat raaka-aineensa halvemmalla. Hyvänä esimerkkinä tästä on Brasilia, jossa sadattuhannet lapset kuolevat nälästä johtuviin sairauksiin, vaikka maa on maailman toiseksi suurin elintarvikkeiden tuottaja. Onko tämä ehkä laskelmoitu keino vähentää maapallon värillistä kansanosaa ?
Näin on saatu köyhät maat tuottamaan ja viemään raaka-aineita alihintaan teollisuusmaille, jotka sen jälkeen tarjoavat niitä takaisin jalostettuna paljon kovemmalla hinnalla. Näihin luksustuotteisiin ei tavallisella kansalla kuitenkaan ole varaa, vaan niitä saavat osakseen vain maita poliittisesti ja taloudellisesti hallitsevat pienet eliittiluokat. Kansan enemmistö saa edelleen kärsiä nälkää, ylikansallisten yhtiöiden jatkaessa viljelyskelpoisen maan haltuunottoa puuvillan ja muiden tarvitsemiensa raaka-aineiden viljelemiseksi. Eliitti käyttää siis samoja keinoja kehitysmaita kohtaan, kuten se on tehnyt teollistuneiden maiden ja niiden yritysten osalta, eli saattanut ne ensin syvään velkakierteeseen ja sen jälkeen ottaneet ne haltuunsa.
Viimeisten vuosikymmenten aikana on Afrikan maita tuettu satojen miljardien dollarien lainoilla, mutta vaikka lainaehdoissa suositellaan vain korkojen takaisinmaksua, eivät maat ole useinkaan kyenneet lyhentämään lainojaan edes niiden osalta, joten yhteenlaskettu lainamäärä on vain lisäntynyt vuosi vuodelta. Kehitysmaat on ajettu päättymättömään velkakierteeseen huimalla korolla. Lisäksi on kolmannen maailman taloudellista kehitystä ohjattu siten, että kansalle tulevaa osuutta taloudellisista avustuksista on vähennetty ja suunnattu sen sijaan muutoinkin hyvin toimeentulevalle johtavalle eliitille. Vaikka näin YK:n alaisuudessa toimivia järjestöjä, Kansainvälistä valuuttarahastoa ja Maailmanpankkia, pidetäänkin virallisesti täysin epäpoliittisina, osoittaa niiden toiminta että niistä on muodostunut rikkaiden maiden väline hallita ja riistää niin kutsuttuja kolmansia maita. Se on uuskolonialismia, joka köyhdyttää riiston kohteeksi joutuneita maita entistäkin enemmän. Itsenäistymisen jälkeen vuonna 1961 vuoteen 1990 Ruandassa ei esiintynyt mitään erityistä etnistä väkivaltaa.
Tärkein taustavaikuttaja väkivallan lisääntymiseen 1990-luvulla oli taloudellinen romahdus. Sen syynä oli kahvihinnan putoaminen ennätysalhaiseksi jolloin 4/5 vientituloista jäi pois 1980-luvun lopulla. Se johtui niin kutsutusta "globalisaatiosta". "Vapaista markkinavoimista", ja Maailmanpankin ja IMF:n tehoterapiasta, eli niin kutsutusta rakennesopeuttamisohjelmasta. Tämän seurauksena Ruandasta tuli maailman köyhin maa. IMF pakotti maailman köyhimmälle maalle jyrkkiä kululeikkauksia, joka koetteli ensisijaisesti maataloustukia, sairaanhoitoa ja koulutusta. Sen lisäksi pakotti IMF Ruandan viemään läpi sarjan devalvaatioita, jotka kasvattivat inflaatiota ja työttömyyttä. Yksityistämisen ja säätelyn purkamisen kautta laski tuotanto ja ennen kaikkea maataloustuotanto samalla kun devalvaatiot nostivat tuotujen elintarvikkeiden ja muiden elintärkeiden tavaroiden hintoja. Köyhyys lisääntyi dramaattisesti ja poliittinen tilanne muuttui epävakaaksi. Tämä laukaisi tilanteen joka johti kansanmurhaan. Kaiken lisäksi käynnistivät YK ja tärkeät EU-maat kuten Iso-Britannia, Belgia ja Ranska toimenpiteet, jotka laajensivat kansanmurhan laajuutta. Jälkeenpäin ovat kyläoikeudet tuominneet syyllisiä hutujen ja tutsien joukosta, mutta kuitenkaan ei yksikään ministereistä tai ekonomeista, jotka ovat aktiivisesti tukeneet IMF:n rakennesopeuttamisohjelmaa, ole joutunut vastuuseen tämän virheellisen ja julman talouspolitiikan johdosta. Päinvastoin, se on suosinut heidän uraansa. Globalisaatio on siis saanut uuden merkityksen, jota voi kutsua "vastuuvapaaksi globalisaatioksi." Ruandan tapahtuma on eittämättä yksi suurimmista ja järkyttävimmistä skandaaleista modernin historian aikana.
