Kautta aikojen meille on paasattu 2000-luvulla erityisesti poliitikkojen suusta että globaalisaation nimissä tapahtuva vapaakauppa on suuri etu hyvinvointivaltiolle. Kun tämä kilpailumalli on vienyt erityisesti teollisuuden työpaikat ulkomaille ja luonut köyhän työväenluokan.
Tätä kusetusta ylläpitääkseen tarvitaan ay-liikkeitä kuten esim. sairaanhoitajien TEHY. Kun kulisseissa Opteam nimisen yksityisen kusettajayrityksen suunnitelmat paljastuivat kun he aikovat tuoda vuoteen 2015 mennessä Suomeen Filippiineiltä yli 20.000 sairaanhoitajaa ja he varastavat heiltä puolentoistavuoden palkan välityspalkkion muodossa itselleen tuosta. Eli missä menee ahneuden raja ?
Ja tietenkin tämän kaiken ahneuden kustannuksella Suomalainen koulutettu terveyshuoltoalan työvoima joutaakin työttömäksi jos ei Opteamin kusettajaliksat heille kelpaa.
Viihdeteollisuuden piirissä tämä ns. oikeiden tekijöiden kusetus on naamioitunut TO-järjestöjen (Teosto & Gramex) harjoittaman propagandan alle. Esim. pelkästään gramex perii YLE:ltä tekijänoikeuskorvauksia myös katsojalukumäärine perusteella ja tämä rahan ryövääminen ollaan vuosien saatossa laajennettu parturikampaamoihin ja takseihin asti. Nyt korvauksia peritään kännyköistä ja kohta varmaan huoneilmastakin joutuu maksamaan tekijänoikeuskorvauksia gramexille kun siinä saattaa liikkua USB-modeemin siirrettävä musiikillinen data. Tästä kaikesta sitten koko potin uskotellaan kulkeutuvan alkuperäisille tekijöille ja jos kyseenalaistat tämän niin saat hyökkäykset niskaanne koska ei valtion täydellistä turvaa nauttivaa kettukoplaa voi kyseenalaistaa. Sitä varten heillä on omat agressiiviset lobbarit ja myös media on maksettu lobbaamaan näitä järjestöjä ja tuomitsemaan esim. piratismi joka on täysin viihdeteollisuuden itse itselleen aiheuttamaa pahaa ahneuden toimesta. Mutta tätä tosiasiaa ei saa kukaan kyseenalaistaa julkisuudessa ja sitä varten Poliisien pitää sensuroida esim. tällaiset internet blogien kirjoitukset jonkun seksuaalisten sivustojen nojalla tehdyllä big brother lakimuutoksella ja näitä juuri kyseisen internetin sanavapauden polkemisia tullaan näkemään lähivuosina paljon.
Viihdeteollisuus ei oikeasti aja kuin vain omia etujaan ja he jotka esim. elävät oikeasti Teostosta ja Gramexista saamillaan tuloilla ovat vain yhden käden varassa ja tätä totuutta nämä järjestöt eivät halua kenellekään kertoa. Pelkästään Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilän vuositulot olivat viime vuonna yli 154.000 EUR ja jos ne näiden molempien TO-järjestöjen kerätyt rahat oikeasti menisivät niille tekijöille niin ei tuon suuruista vuosiliksaa olisi edes varaa kenellekään näissä järjestöissä maksaa. Mutta mitään et voi näiden kusettajien toiminnan muutoksen eteen tehdä ja kun katsotaan Suomalaisen viihdeteollisuuden kilpailutusta niin se on aivan suorastaan sairas siihen verrattuna mitenkä se voisi ihannetapauksessa olla. Kun näiden molempien TO-järjestöjen alkuperäinen tarkoitus oli ajaa tekijöiden etuja mutta näistä tulikin monien vuosien aikana voittoa tavoittelevia rahan ahneita propagandakoneistoja jotka toimivat kuten poliitikot ja kansanedustajat. Eli valehtelevat julkisesti ajavansa kansan etuja vaikka todellisuudessa he ajavat vain omia etujaan.
Tässä taiteentekijöiden kusettajaringissä on vielä mukana viihdeteollisuuden suuret ja vaikutusvaltaiset tahot ja heidän ylläpitämänsä monopolin vuoksi musiikkiteollisuus voi pahemmin kuin koskaan. Mutta ahneutta ei voi poistaa ennen kuin sen on itse tiedostanut ja viihdeteollisuuden kaltaisen mörön kohdalla tämän tunnistamista ei taida koskaan syntyä. Sille tulee vain klassinen ahneen paskainen loppu ja tämä tulee tapahtumaan viimeistään 2010 kun maailman talous romahtaa täysin dollarin ensin ajauduttua täydelliseen tuhoon.
Tässä alla on loistava Erkki Puumalaisen kirjoitus nykypäivän levybisneksen kieroudesta:
Kaupankäynti, joka edellyttää asiakkailtaan
muutosvalmiudet?!
Levybisnes on etäinen ja karismaattinen toimiala. Mielikuva suurten tähtien vielä suuremmasta auktoriteetista on tehnyt levymerkeistä itseisarvoja. Ihmiset niiden taustoilla ovat myös omineet osan tätä valheellista jumalallisuutta. Kehittämisen sijaan he ovat nousseet jalustoille, joista tavallisen ihmisen tarpeet on mahdotonta tavoittaa. Toimiala on vieraantunut perustehtävästään loppukäyttäjän ja markkinoiden tarpeiden ja odotuksien täyttäjinä.
Äänilevy on henkinen elintarvike
Musiikki on ihmiselle kantava henkinen selkäranka. Se profiloi identiteettiä ja luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Musiikki luotaa myös ajankuvaa. Murrosiässä kuultu kappale jää usein mielimusiikiksi loppuiäksi. Miltei jokainen voi todeta elämänsä varrelta oman henkilökohtaisen kestohittinsä. Se on sitoutunut voimakkaasti aikaan, paikkaan tai ympärillä olleisiin ihmisiin. Äänilevybisneksen olemassaolon perusta on ihmisen halu palauttaa mieliin koettuja hyvän olon tuntemuksia. Levyteollisuus on tylysti ulosmitannut tätä viettiä ja luonut jopa analogian huumekauppaan, jossa samalla tavoin promovoidaan tulevaa addiktiota.
Musiikki on ihmiselle tärkein mielenravinto
Ruotsalaisen tohtori Eva Horwitz:n tutkimus osoittaa, että mieleisellä musiikilla on jopa verenpainetta alentava vaikutus. Viimeaikaiset tutkimustulokset musiikin vaikutuksesta lapsen älylliseen kehitykseen kuulostavat miltei uskomattomalta. Jokainen voi testata musiikin vaikutusta esim. viemällä 40- 50-luvun hittejä sisältävän kokoelmalevyn vakavasti dementoituneiden potilaiden osastolle. He eivät ehkä enää tunnista läheisiään, mutta musiikin alkaessa soimaan, heille avautuvat onnelliset muistot yli 50 vuoden takaa.
Hyvää oloa säilykkeenä
Äänilevy on yli sata vuotta vanha keksintö. Ensimmäiset 50 vuotta levyt olivat harvinaista herkkua kadunmiehelle. Radio, elokuvat ja elävät esitykset muodostivat ainoan tavan musiikin kuluttamiseen. Musiikin merkitys kasvoi sota- ja jälleenrakennuksen aikana, kuten aina kriiseissä. Laulun tuoma lohtu tai lupaus paremmasta huomisesta kirkasti ihmisten mielet ja auttoi jaksamaan. Sodanjohto määräsi viihdytysjoukot luomaan turtuneille aivoille vitamiinia. Sama joukko jatkoi työtään vielä sodan jälkeenkin ja oli koko viihdeteollisuuden kantava voima aina 70- luvun lopulle asti. Menneiden vuosikymmenten musiikit soivat yhä tänäkin päivänä, vaikka nuoriso halusi ne aikanaan torjua. Ajankuvaan kuuluva ikäpolvien vastakkainasettelu synnytti mielikuvaa tarpeesta jatkuvaan uudistumiseen ja kapinaankin (vrt. Punk). Nyt uusi sukupolvi osaa myös kunnioittaa entistä ja aito sydämestä synnytetty musiikki selättää teollisesti luodun kertakäyttöviihteen. Klassinen musiikki lienee paras todiste musiikin kestävyydestä.
Suljetun talouden alku
70-luku oli varsinainen levyteollisuuden kulta-aika. C-kasetti teki mekaanisen musiikin saatavuuden kaikille mahdolliseksi. Vaikka kotikopiointi oli tuolloin huomattavasti yleisempää kuin nyt, levyteollisuus teki jättivoittoja. Nähtiin, että tällainen rahavirta tulee valjastaa. Työkaluksi kävi International Federation of the Phonographic Industry eli IFPI, johon Suomessa kuului Äänilevytuottajat ry, myöhemmin Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat ry eli ÄKT. Tähän keskushallintojärjestelmään nojaa nykyisen globalisaation kehitys.
Musiikki Fazerin tytäryhtiö Finnlevy sai itseoikeutetusti edustaa virallista Suomea globaalilla kartalla. Se siirsi juristinsa Arto Alaspään johtamaan ÄKT:a ja loi siten Fazerin tahdolle yleishyödyllisen järjestöstatuksen. Levybisneksen rooli muuttui levyjentuotannosta raha- ja valtakoneistoksi. Finnlevy osti edullisesti lukuisia pieniä levymerkkejä ja tuhosi niitä, joita ei voinut ostaa säätelemällä menestyksiä omilla monopolistisilla jakelukoneistoillaan. Iso ruumis oli aatteellinen Love Records, jonka tuotannot elävät vielä tänäkin päivänä. Ne tuottavat uusille omistajilleen moninkertaisia tuloja Loven konkurssipesän velkoihin nähden. Myös alan voimahenkilöt vaihdettiin. Finnlevyn tuore ekonomistijohtaja muistelee hankalahkona ensitehtävänään Toivo Kärjen irtisanomisen tuotantojohtajan pallilta 80-luvun alussa. Ehkä pahin ylhäältä johdettu kollektiivinen moka oli kuitenkin bisneksen kasvattaminen perustelemattomilla kuluttajahintojen korottamisilla. Ne sulautuivat salakavalasti 80-luvun ennätysmäiseen talouden ja ostovoiman kasvuun.
Ykkönen ja nolla musiikiksi
Digi -tekniikka loi uudet pelivälineet laadukkaan musiikin tallennukselle. Aitoja ääniä voitiin ”sämplätä” syntetisaattoriin ja äänitysteknisesti nauhan magnetoitumisen asettamat rajat voitiin häivyttää. Ääni luotiin binäärikielelle, eli ykköseksi ja nollaksi. Siten voitiin unohtaa analogiäänitysten kopioimisen merkittävät puutteet. CD levyn kehittymisen myötä laadukasta ääntä voitiin säilöä yhdelle levylle digitaalisessa muodossa jopa 74 minuuttia. Musiikin historian tallentaminen rahinattomasti ja ilman kohinaa moninkertaisti tuotanto-oikeuksien arvon, sillä kaikki halusivat mielilevystään studiotasoisen kopion. Levy-yhtiöekonomistit lisäsivät vauhtia, kun ihmiset hinnoista huolimatta ostivat levyjä. Kaikki kaupan olevat oikeudet ostettiin ja toisaalla keskityttiin saamaan niiden omistuksille paras arvo.
Suomalaisuuden nolo loppu
Fazer listautui pörssiin ensimmäisenä suomalaisena levy-yhtiönä 90-luvun alussa tarkoituksenaan saada riittäviä pääomia vielä vahvemmin suomalaisen levybisneksen hallintaan. Tuolloin globaali Warner näki aikansa tulleen ja se poimi hyvin syöneen äänitejätin kuin teuraspossun muutaman ovelan pörssiheilahdusliikkeen avulla. Globaali ympyrä oli sulkeutunut näin myös Suomen osalta, ja lähes koko maailman äänitebisnes oli 90-luvun puolessa välissä enää muutaman toimijan käsissä. Siispä IFPI etätoimijoineen ryhtyi lisäämän entisestään tuottajasuojaa sekä oikeuksien omistuksien arvoa. Se lähti kehittämään laajennettua tekijänoikeussuojaa lainsäädäntötyön kautta. Tekijänoikeuksilla siirtyy maista toisiin satoja miljardeja euroja, ilman että yhtään laivaa tarvitsee lastata. Näin harvinaista vientikauppaa ei toista ole. Omistaminen ja omistamisen suojaaminen olivat levytuottamista huomattavasti isompi intressi ja EU parlamentti uutena lainohjausfoorumina vastaavasti helppo nakki teräville lobbareille. Hankkeet naamioitiin kulttuurin ja pienen taiteilijan edunvalvonnaksi, joita yksikään poliitikko ei uskalla kyseenalaistaa. Tekijänoikeusdirektiivien harmonisointi olikin taannoin maallikon ja oikeusoppineen oikeustajunnan murskaava farssi. Muusikoiden Gramexin n.10 miljoonan euron vuotuisista tilityksistä lähes puolet jakaa neljä monikansallista yhtiötä. Lisäpalkaksi ÄKT saa toimia Gramexin tiloissa ilmaiseksi ja saa siltä n. 100 000 euron vuosittaista toiminta-avustusta. ÄKT säätelee luovan työn esittämisiä subjektiivisen tuottajaoikeuden näkökulmasta. Esittämätön teos ei tuota muille tekijänoikeuden haltioille, kuten säveltäjille, sanoittajille, sovittajille, muusikoille ja laulajille euroakaan. Mikä pahinta, uusi tuotanto menettää jatkuvasti kosketuspintaa yleisöönsä. Kaikki muistavat radioiden, taksien, partureiden, kauppojen, ravintoloiden jne. loputtomat Gramex- oikeudenkäynnit, jotka toimivat uuden musiikin tekijöiden julkisuusintressejä vastaan.
CD levystä ahneuden ja vallankäytön Waterloo
Maailman levyteollisuus teki kohtalokkaan arviointivirheen luodessaan globaaleja rakenteita 80-luvulla. Tuolloin ei tunnettu tekniikkaa CD levyjen kotikopioimiseksi ja vielä vähemmän osattiin pelätä ilmassa kulkevia bittivirtoja. Niinpä ”Nottinghamin sheriffiltä” jäi suojaukset auki, kun kansa ryhtyi iskuun ylihintaisia äänilevyjä vastaan. CD-levyjä polteltiin ja vertaisverkot tarjosivat parempaa palvelua kuin äänilevyteollisuus itse. Ihmiset leimattiin rikollisiksi, mutta kansan mielestä rikollinen on se, joka myy tuotteita, joiden fyysinen valmistamisen hinta on ainoastaan 2 % kuluttajan maksamasta hinnasta. Hintajouston sijaan viranomaiskoneistoja vaadittiin turvaamaan levy-yhtiöille turvaava ansainta ja tekijänoikeusmaksukanto ulotettiin tyhjien levyjen lisäksi jopa laitemyyntiin. Näitä rahoja ei tosin koskaan tilitetä tekijöille, vaan järjestöt tekivät yhteisen päätöksen sopia niiden käytöstä keskenään. Levy-yhtiöillä on lamasta huolimatta huipputulos. Maailmanlaajuisen kehityksen näkökulmasta on menetetty tuhansien miljardien bisnes. Nuoriso on pysyvästi siirtynyt nettiin ja vahvat tähdet irtoavat levy-yhtiöistään. Ahneus on ampunut itseään pahasti jalkaan, sillä mikä muu teollisuuden ala on voinut mokata palvelutehtävänsä näin perusteellisesti. 80-luvulla tapettiin tärkeimpinä uuden musiikin sanansaattajina toimineet palvelevat erikoisliikkeet. Ne olivat kanto kaskessa valituksineen, kun haluttiin saavuttaa suuria volyymejä satsaamalla voimavarat market myyntiin. 90-luvulla tuhottiin motiivit päätiedonvälittäjältä, eli väitettiin julkisten esitysten syövän levymyyntejä. Radiolle ja televisiolle musiikin käytön uusista hinnoista syntyi ylisuuri kuluerä. 2000-luku voidaan kirjata ajaksi, jossa syylliseksi saatiin Internet ja tavallinen kansa. Levybisnes ei ole koskaan katsonut omia tuottamuksiaan. Kiteeltä loppui pontikankeitto, kun sinne avattiin kuluttajan ehdoilla palveleva viinakauppa. Sama olisi tapahtunut myös äänitteissä. Suomalainen kansa ei valokopioi aikakausilehtiä eikä ompele pukuja, vaan se ostaa ja kuluttaa silloin kun palvelu on luotu reilun pelin hengessä. Nyt on pää vetävän kädessä, ja maitojuna kutsuu kansainvälisiä toimijoita vetäytymään savuavista raunioista.
Rahoituksen merkitys kulttuuritallenteen menestyksessä
Levyjen hintaa perustellaan tuotantopanostuksilla. Oletetaan, että tuotteella on 30 000 euron perustamiskustannukset. Jos sen takaisinmaksu voidaan jaksottaa useammalle vuodelle, saatetaan tuote hinnoitella todella edulliseksi. Kun levyä myydään 5000 kpl, maksaa tuotanto levyssä 6 euroa. Jos sitä myydään 10 vuodessa 5000 kpl / v tuotanto maksaa vaan 60 senttiä. Ilman isoa omaa pääomaa tai toimivaa rahoitusta tällainen ei ole mahdollista, vaikka levy voisi samalla kannattavuudella maksaa vain 5 euroa kuluttajalle. Miksi levyjen pitää olla kolmen kuukauden kertakäyttötuotteita? Jos on kyse vanhenevasta ns. hittimateriaalista, olen varma, että 5 eurolla 50 000 kpl:n myynti saavutetaan kolmessa kuukaudessa. Myydäänhän kalliita alkukustannuksia sisältäviä viikkolehtiäkin satoja tuhansia viikoittain. Monikansallisen yrityksen ei kannata tällaiseen hinnoitteluun ryhtyä, sillä ulkomailla tehdyn tai vanhoista nauhoista tehdystä kokoelmatallenteesta maastamme kotiutettava voitto hiipuisi ja jyvittyisi kansallisille toiminnoille. Heille paras malli on sellainen, jossa bisnes ei kasva synnyttämään kilpailua.
Vanhan tuhoon liittyy aina uusia mahdollisuuksia
Mikäli levyjättien vaikutusvalta radioihin ja jakeluun kyseenalaistettaisiin, suomalainen toimija saisi kaipaamansa liiketoimintaedellytykset. Monikansallinen rakenne kulttuuriteollisuudessa ei voi toimia. Vantaalla ei voi valmistaa Pekingin ankkaa, eikä globaalin toimijan intresseissä ole välittää viihteen toimivuudesta Vantaalla. Markkinat pitää saada jauhamaan rahaa suomalaiselle taiteelle ja kaupalle omin ehdoin. Musiikintekijöillä ja bisneksen ammattilaisilla on etsikkoaika palauttaa tallenneteollisuus alkuperäiseen muotoonsa kansan ja taiteen yhdistäjänä. Levy-yhtiön päätehtävä on tuottaa levyjä eikä rahaa. Jos se hoitaa tehtävänsä hyvin, raha tulee ilman erillisiä ponnisteluja. Tähän työhön tulee koko yhteiskunnan, kaupan ja kansallisten tekijänoikeus- yms. alan järjestöjen sitoutua. Järjestöjen hallussa olevat valtavat pääomat ja julkinen rahoitus (ei tuki) on saatettava uuden tuotannon edellytyksien parantamiseen. Järjestöjen jakamien tukimiljoonien ja subventioiden sijaan tulee tuoda lainarahoitustoiminta, joka sallii kotimaisen tuotannon ja luovan työn tekemisen. Raha ei näin häviä, vaan sitä palautuu korkojen kera. Nykytilassa levyjä voi tehdä vain vauraat monikansalliset yhtiöt ja mikä pahinta, he saavat hyväkseen kaikki kansalliset tukemme. Jos Suomessa toimisi terve ja itsetuntoinen kotimainen levy-yhtiötoiminta, joka haastaisi vahvat kansainväliset levy-yhtiöt, syntyisi aito kilpailu. Kilpailu tarjoaisi kansalle parempaa viihdykettä ja kaupan levyhyllyihin paremman kiinnostavuuden ja kierron. Ympäristöystävällinen ja saasteeton viihdeteollisuus toisi kansantalouteemme helposti jopa kahden miljardin euron bisneksen nykyisen vajaan sadanmiljoonan euron sijaan. Kulutukselta sellainen edellyttää noin 1 euroa päivässä per kansalainen, johon on lupa uskoa maassa, jossa CD soittimia on joka nurkassa. Toimiala itse väittää alamäen alkaneen vasta 2000-luvulla. Tosiasiassa se käynnistyi aiemmin. 10 miljoonaa CD soitinta, nykyinen ostovoima- ja vapaa-ajankehitys suorastaan huutavat kulutusta. Ei niitä saa jättää hyödyntämättä
Eväät jälleenrakennukseen
Suomessa toiminta tulee saattaa käyntiin entisten nuorten ja nousevan nuorison palvelutuotantoja kehittämällä. Toisin sanoen alle yhdeksänvuotiaiden ikäryhmät sekä neljä-, viisi-, kuusi-, seitsemän- ja jopa kahdeksankymppiset tulee aktivoida kulutukselle luomalla palvelutuotantoja heidän ehdoilleen. He edustavat vapaana ostovoimana ja vapaa-ajan määränä yli 80 % yhteiskunnasta. Tämän lisäksi heille musiikki on merkittävä arkielämän arvonlisä, jonka perusteella myös lahja- ja tuliaishankinnat kannattaa ohjata heidän tarvitsemaansa musiikkiin. Tämä merkitsisi sitä, että perinteitä kunnioittava suomalainen musiikki saisi uuden toimintafoorumin ja suuri monikansallinen monopolitoiminta varteenotettavan kilpailijan kannustamaan myös sitä huomioimaan paremmin loppukäyttäjien vaatimukset. Kun markkinat toimivat, tuotantoa voi laajentaa nuorisoon.
Suomalaisen lainsäätäjän sekä kaupan tulee myös siirtyä kuluttajan puolelle vaatimaan muutosta. Jos näin ei toimita, jatkuu laittomuus, korvaava kaupankäynti ja markkinoiden alasajo. Laillinen nettimyynti ohittaa koko vähittäiskaupan, jolloin yksi palvelutuotanto menetetään. Myös kuluttaja voi vaikuttaa. Ostamalla edullisia avainlippulevyjä ylihintaisien sijaan vaikutetaan pysyvästi markkinoihin. Kallis poistuu ja halpa tulee tilalle. Ne levy-yhtiöt, jotka luopuvat riistosta saavat tuotteilleen paremman menekin ja ne artistit, jotka valitsevat nämä levy-yhtiöt saavat tuotteilleen parhaan levikin.
- Erkki Puumalainen
PS Edellä kerrottu ei perustu aatteellisuuteen, vaan käytännössä toteutettuun ja toimivaan malliin.
